Nyt on pakko blogauttaa vähän tunnarista eli TOKOn tunnistusnoudosta, koska olen niin iloinen meidän onnistumisesta siinä. Tunnarissa koira etsii kuuden samanlaisen puukalikan joukosta sen, jossa on ohjaajan haju. Koira siis käytännössä haistelee kalikat läpi, valitsee oikean ja tuo sen ohjaajalle.
Oikea ote
Aloitin tunnarin opettamisen oikeasta pitämisotteesta. Tunnarikapulat on tehty pehmeästä puurimasta, jota olisi tosi mukava rouskutella, ja niinhän Hiisi tekikin heti kun ensimmäistä kertaa sai legonsa iskettyä tunnariin. Asetin siis kapulan Hiisin suun etuosaan ja painoin ihan kevyesti kuonon kiinni. Saman tien kehuin ja palkkasin nakilla. Näitä tehtiin pari, ja seuraavaksi annoin Hiisin nostaa tunnarin lattialta. Palkkasin aina nopeasti, ennen kuin Hiisi ehti pyöräyttää kapulan suun takaosaan pureskeltavaksi. Sitten reenailtiin taas muutaman kerran kapulan pitämisotetta niin, että pidensin aikaa vähän kerrallaan. Tehtiinpä lopulta pari pientä noutoakin.
Piilotusleikkiä hangessa
Parin päivän harjoittelun jälkeen olin vakuuttunut, että Hiisi pitää tunnaria nätisti kevyellä otteella. Viime viikolla otin aina aamu- ja iltalenkille mukaan yhden tunnarikapulan. Ensimmäisellä kerralla annoin Hiisin haistaa kapulaa ja sanoin, että oma. Jätin koiran odottamaan ja tiputin kapulan hankeen. Palasin koiran luo ja sanoin taas ”oma”. Eihän se sana vielä tietenkään mitään merkinnyt, mutta Hiisi toki tiesi, mikä oli homman nimi. Luvan saatuaan se pomppasi etsimään tunnaria melkoisen sähäkästi.
Oikea vai väärä vire?
Kun lueskelin erilaisista tunnarin opettamistavoista, melkein joka paikassa korostettiin oikean viretilan tärkeyttä. Ohjeiden mukaan koiran pitäisi olla rauhallisen keskittynyt, koska ylivireessä se ei pysty haistelemaan. Mielestäni tämä ei Hiisin kohdalla niinkään pidä paikkaansa, koska se tekee paljon muitakin hajuhommia korkeassa vireessä. (Varaan toki oikeuden vielä joskus perua sanani ja katua katkerasti!)
Vaikka Hiisi aina ulkona pinkoi tunnarille tuhatta ja sataa, sen nenä ja aivot olivat skarppeina joka ikinen kerta. Aluksi annoin Hiisin nähdä, kun tiputin tunnarin hankeen. Lopulta piilotin kalikan salaa koiran touhuillessa muita ja potkin vieläpä vähän lunta kalikan päälle. Käskytilanteessa ”merkkasin” tunnarin sijainnin katseellani, ja poikkeuksetta Hiisi löysi sen nuuskuttelemalla.
Homman hoksaus
Kun Hiisi alkoi ulkona käyttää nenäänsä heti oma-käskyn kuultuaan, halusin siirtyä eteenpäin. Eilen otin siis treenihallille oman hajuiseni tunnarikapulan sekä muutaman sellaisen, joihin en ollut itse koskaan koskenut. (Tosin niitä oli säilytetty meillä kotona suljetussa pakasterasiassa.) Tässä on video meidän ekasta ja tokasta tunnarikerrasta, kun mukana on enemmän kuin yksi kapula.
Hiisin ja Yolan blogi 