Ihme ja kumma! Tällä viikolla kävi ensimmäistä kertaa niin, että Hiisi oli takapihatreeneissä tokoiluvireeltään juuri sellainen kuin mielikuvieni ihannekoira on. Sähäkkä, superenerginen, salamannopeasti reagoiva, kontaktinhakuinen. (Siis ei se harhailevakatseinen virkamieslaama, jonka kanssa olen tottunut turhautumaan.) Treenaaminen oli kerrankin ihan järisyttävän kivaa! Minulla oli huikean hauskaa ja koiralla ainakin tuplasti niin kivaa! Siis WTF?!?
Sateenkaaren päästä löytyy löllykkä <3.
Aloin tietysti vaivata aivonystyröitäni oikein tosissani ja pohtia, miten ihmeessä tähän on päästy. Mikä meidän elämässä on nyt erilaista kuin aiemmin? Aiemmin ollaan elelty aika aktiivista elämää. Treenailtu kerran tai pari viikossa koiran rakastamia maastolajeja, ulkoiltu paljon ja tehty pitkiä retkiä pitkin metsiä. Siinä sivussa pientä tokoilua tai tottistelua. Mikäs nyt sitten on muuttunut?
Ollaan reilu kuukausi sitten muutettu, ja uudet treenikuviot puuttuvat vielä, joten kaikki metsälajit ovat olleet tauolla. Pari kuukautta olen ollut melkein koko ajan kipeänä, joten koiran ulkoilut ovat jääneet aiempiin tottumuksiini verrattuna suorastaan nolostuttavalle tasolle: kolme tai neljä hihnassa köpöteltyä pissakakkakierrosta, eli säälittävää hihna”liikuntaa” noin 30-45 minuuttia päivässä. Jaksamiseni mukaan räpellän gradun kimpussa, ja näkymätön koira nukkuu, lepää, nukkuu, raottaa toista silmää ja tuhisee unissaan.
Ei puhettakaan, että koirasta ulospäin näkisi, että elämän yleinen tylsyys jotenkin vaivaisi sitä. Ainoa asia, jossa sen huomaa, on yhtäkkiä löytynyt into tehdä minun kanssani asioita. Se vähä, minkä sille nyt tarjoan, otetaan vastaan suorastaan ylitsevuotavalla onnella ja kiitollisuudella.
Maanantaina teetin sillä liikkeestä seisomisia ja maahanmenoja, ja ne olivat tismalleen sellaisia kuin omassa päässäni oleva ihannesuoritus. Ei kerta kaikkiaan mitään parannettavaa. Ennen treeniä koira oli aivan hepulin partaalla ja suorastaan kupli intoa. Kun sanoin, mitä tehdään, sen itsehillintä oli täydellistä, se kuunteli hyvin, teki ihan mielettömällä asenteella suorastaan ihastuttavia suorituksia. Sitten vielä paikkamakuuta leluilla häirittynä. Härnäsin tosi pahasti ja sainkin huijattua sen pari kertaa sinkoamaan, mutta neljällä toistolla ja päättäväisellä palautuksella oppi, että maassa on pysyttävä ja palkka tulee siitä.
Onpahan kerrassaan omituinen elukka! Kai tämä sitten vain luonnostaan on niin vähäenerginen yksilö, että se on pakko melkein tylsistyttää kuoliaaksi, jos haluan saada sen innostumaan tokoilusta tai tottiksesta? Toisaalta on huikean ihanaa nähdä, että pystyn saamaan koiran toimimaan tosi kivasti. Toisaalta tuntuu vähän kurjalta, että kaikki hauska pitää viedä koiran elämästä, jos haluan saada sen tekemään hyvää tottista. Onpahan vähän ristiriitaiset tunnelmat :O.
Hiisin ja Yolan blogi 