Apua, koirani on koprofiili!

24.9.2010 by Sanna 9 kommenttia

Tsup, sanoi oluttölkki, kun aukesi viikonlopun kunniaksi. Meikäläisen kaljahan ei tietenkään liity koiraan millään tavalla, mutta se auttaa kirjoittajaa pääsemään asiaan.

Kuluvan viikon aikana Hiisillä on ollut niin hienoja hetkiä, että olen ollut haljeta ylpeydestä. Keskiviikkoaamuna olin reippaan juniorin kanssa eläinlääkärissä (ks. edellinen postaus), jossa se hurmasi (ainakin meikäläisen) rohkeudellaan. Saman päivän iltana käytiin ystäväni Hannan innoittamana Nokian palveluskoiraharrastajien treeneissä. (Olen käynyt vakoilemassa palveluskoirailijoiden juttuja keväästä asti vähän sillä silmällä ;).)

Treenihommissa on aina aika paljon odottelua, mutta sen Hiisi osaa jo hienosti. Se lepäilee odotusajan tyytyväisenä autossa. En ole huomannut sen häiriintyvän, vaikka ympärillä haukutaan ja elämöidään. Ennen kentälle menoa kävelytin Hiisiä läheisessä metsikössä. Se kuunteli haukkumista vähän ihmeissään, mutta rohkaistui nopeasti ja pystyi keskittymään minuunkin. Ulkona alkoi ehkä jo aavistuksen hämärtää, kun Hiisin vuoro tuli. Hiisi oli kuitenkin rohkea jäbä. Se tervehti iloisesti kaikki kentällä seisovat ihmiset, leikki halukkaiden kanssa ja ihastui erityisesti pikkuiseen Viljami-poikaan (ihminen). Tervehdystohinoiden jälkeen se innostui frisbeeleikeistä. Sitten otettiin juoksu-luoksetuloharjoitus kentällä. Eli Hanna piti Hiisiä kiinni, ja minä juoksin karkuun. Kun Hanna päästi irti, kutsuin Hiisiä luokse. Koiruliini kipitti minua kohti minkä kintuistaan pääsi. Palkaksi annoin namia ja heitin frisbeetä. Hiisi juoksi kiekon perään ja – tadaa – toi takaisin! Se nouti frisbeen pari kertaa, ja sitten lopetettiin. Luulen, että sille jäi kentästä hyvä fiilis (niin kuin oli tarkoituskin) ja että se olisi halunnut leikkiä vähän pidempäänkin.

Torstaina oli sitten Pirkanmaan vesikoirien lenkki. Isommat perrot ja portugeesit eivät juuri osoittaneet kiinnostusta Hiisiin, mutta Hiisi yritti silti kovasti haistella ja tehdä tuttavuutta. Pennuista paikalla olivat Lisa (Nartsukan L-pentueesta kai?) ja Pablo (myös Nartsukan-kennelistä), joka oli Hiisiä pari päivää nuorempi. Olin aika innoissani, kun Hiisi pääsi vihdoin tapaamaan muita perronpentuja. Pentujen leikit eivät kuitenkaan menneet ihan nappiin. Lisa on ilmeisen valikoiva leikkiseuransa suhteen eikä välittänyt Hiisistä laisinkaan. Ensimmäistä kertaa vesikoiralenkille saapunut Pablo puolestaan tervehti Hiisiä uteliaana mutta sai aika kylmää kyytiä. Hiisi aloitti armottoman nylkytyksen melkein heti (oli muuten ensimmäinen kerta, kun nylkytti toista koiraa), eikä muunlainen leikki sitten huvittanutkaan. Paitsi pureminen. Hiisi iski leukansa Pablon töpöhäntään eikä olisi päästänyt irti, vaikka Pablo kiljui. Eipä siinä sitten muuta, kuin Hiisi irti Pablosta ja rauhoittavaa sylihoitoa. Nyt etsitäänkin sitten passelin kokoista leikkiseuraa, joka ei anna Hiisin koko ajan alistaa :O.

Jos joku muistaa vielä otsikon, niin nyt aletaan pikku hiljaa päästä asiaan. Herkimpien kannattaa jo tässä vaiheessa valmistautua klikkaamaan selaimen oikeassa yläreunassa komeilevaa x-nappulaa. Hiisin lempipuuhaa on metsässä samoilu. Meidän lähimetsämme on Kaupissa, ja sinne hurauttaa autolla parissa minuutissa. Perjantain kunniaksi suuntasimme siis metsään. Hiisi nautiskeli joka hetkestä, mutta valitettavasti meikäläisen hauskuus katkesi reissun loppumetreillä.

No niin. Jos tunnistit otsikossa esiintyvän sivistyssanan, tiedät jo, mistä on kyse, ja voit lopettaa lukemisen tähän. Jos sana on vieras ja vatsa herkkä, suosittelen siinäkin tapauksessa lopettamaan tähän. Jos janoat sanavarastoosi uutta sivistyssanaa (jota tuskin pääset käyttämään maanantaina töissä aamukahvilla) etkä voi herkästi pahoin, jatka lukemista. (Täytynee tässä kohtaa vielä tarkentaa, että Hiisin varhaisen iän huomioon ottaen voitaneen olettaa, ettei pentu kuitenkaan ole koprofiili sanan täydessä merkityksessä.)

Sitten takaisin sinne Kaupin metsään, jossa Hiisiläinen iloisesti kirmaili ja hyppeli mättähältä mättähälle kuten Mikki Hiiri konsanaan.

Olimme jo melkein turvallisesti autossa, kun Hiisi hoksasi polun lähellä olevan kuusen, jonka juurella oli jotain vastustamatonta. Sinne se karvainen koiranalku onnellisena kirmasi. Hiisistä kun ei alkanut kuulua, niin piti oikein itse mennä katsomaan, että mikä on niiiin jännää. Ja jännähän siellä oli. Koira piehtaroi oikein hurmiotilassa haisevassa läjässä, joka arvioni mukaan kuului homo sapiens -lajin hädänalaiselle edustajalle  (pyyhkivätkö muut eläinlajit takapuolensa vessapaperiin?). Voin kertoa, että tuoksu oli melkoinen. Ja voin sanoa, että (lähes) aina hillityn meikäläisen kirosanarepertuaari on melkoinen. Koira haisi suomeksi sanottuna niin paskalta, että yökkäilin autossa koko kotimatkan. Kotona pesin elukan kolme kertaa, koska ensimmäisen ja toisen kerran jälkeen löysin siitä aina uudelleen kakanhajuisia kohtia. Nyt se makaa tyytyväisenä jaloissani, ja luulenpa, että joudun nuuskimaan sen vielä kertaalleen läpi ja pesemään vielä neljännen kerran. (Olisi vain pitänyt vaahdottaa koko karvakasa kunnolla päästä varpaisiin heti ensimmäisellä kerralla.) Epäilen, että ihmisulosteen odööri ei poistu sieraimistani ehkä koskaan.

Eipä tässä sitten tällä kertaa muuta. Paitsi, että lenkkeilijät: käykää kakalla kotona, please!

Klonkku ennen koprofilian iloja.