Lauantaina päästiin pitkästä aikaa ID-jäljelle ja taas nähtiin, että ollaan me Hiisin kanssa vaan melkoinen superkoirakko: koira on superhyvä, ohjaaja superpaska.
Saatiin treeniryhmään kokeneempi vierailija katsomaan ja kommentoimaan, joten pientä jännitystä oli ilmassa. Olin pyytänyt Hiisille tunnin tai kahden ikäisen 10×10-kokoisen esineruudun, josta lähtee n. 50-100 metriä pitkä jälki, jonka päässä on maalimies. Toivelistalla oli vaatimattomasti myös myötätuuli.
Näillä siis mentiin, ja paikkana oli Lielahden Kodin Ykkösen takapiha. Minulle näytettiin esineruudun paikka, ja vein koiran mielestäni sopivalle etäisyydelle. Annoin Hiisin haistaa Minigrip-pussista jäljentekijän hajua ja sitten koira sai vapaat kädet. Vähän ihmettelin, kun se ei millään tavalla merkannut ruutua. Eteni vain ja nosteli välillä koipeaan pikkupuskiin. Sitten vastaan tulikin musta nahkahanska, jonka Hiisi suurieleisesti nosti maasta ja heitti minulle. Nooh, ei mennyt maahan mutta ilmaisuksi tuon hyväksyin. Kovasti ihmettelin, että mihin meidän esineruutu oikein jäi, kun koira nosti hanskalta jäljen ja lähti määrätietoisesti etenemään. Haju oli liikkunut lumipenkkoihin, joten edettiin rakennuksen reunaa pitkin. Sitten Hiisi alkoi selvästi tarkentaa esinettä ja ilmaisikin maahanmenolla metallisen prikan. Siitä palkkaus, jonka jälkeen jatkettiin matkaa. Meidän kohdalla Kodin Ykkösen automaattiovet avautuivat, ja Hiisi oli määrätietoisesti menossa tuulikaappiin, mutta mitä tekikään jännittynyt ja hämmentynyt ohjaaja… Sanoi tietenkin taitavalle koiralleen, että tulepa tänne =O. No koirahan tuli, mutta tajusin sentään mokani heti ja annoin luvan mennä. Tuulikaapissahan se maalimies tietenkin piilotteli A-ständin takana!
Hyi, hyi, miten tyhmä ohjaaja minä! Vieläkin on morkkis =O. En tiedä, johtuiko jännityksestä vai pitkästä jäljestystauosta, että olin ihan susipaska. Tähän asti olen jotenkin virheellisesti kuvitellut, että yksi harvoista hyvistä puolistani ohjaajana on se, että jäljellä minulla on tosi kova luottamus Hiisiin ja annan sen tehdä rauhassa töitä. Niin varmaan joo.
Pari hyvää neuvoa saatiin myös. Ensiksikin se, että opetan koiran haistelemaan lähtöhajua pidempään. Toisena se, että annan sille ennen hommien aloittamista enemmän aikaa haistella, tutkia ympäristöä ja nostella koipea.
Lopuksi selvisi myös se, että olivat treenikaverin ketaleet huijanneet minua ja tuuliolosuhteiden takia tahallaan valehdelleet esineruudun paikan. Kyllä sekin vaan aika rankasti ohjaajaa hämmensi, kun heti alkuun menin ihan hämilleni siitä, miksi koira ei reagoi esineruutuun lainkaan, vaikka ohjeiden mukaan meidän piti olla ihan ruudun vieressä. No eipä siinä tosiaan mitään ruutua ollut, vaan todellisuudessa olin antanut koiralle lähtöhajun parinkymmenen metrin päässä jäljestä. Huhhuh! Ihan hirveetä ohjaajan mindfuckia koko laji :O.
Hiisin ja Yolan blogi 